Artikkeli tarkastelee suomen yleisimpiä infinitiivimuotoja, A-infinitiivin latiivia (pelata) ja MA-infinitiivin illatiivia (pelaamaan), sekä näiden yhteenlankeamisesta syntynyttä infinitiivimuotoa, lyhyttä infinitiiviä (pelaa). Aineistona käytetään Helsingin puhekielen pitkittäiskorpusta, joka sisältää haastatteluja 1970-, 1990- ja 2010-luvuilta. Artikkelin tarkoituksena on selvittää kolmen infinitiivimuodon variaatiota ja muutosta kolmella vuosikymmenellä ja kolmessa ikäryhmässä variaationanalyysin keinoin. Tutkimuksen kohteena ovat myös muutoksen etenemisen mallit ja muutoksen taustalla vaikuttavat syyt. Tulokset osoittavat, että Helsingin puhekielen infinitiiveissä tapahtuu kahdenlaista muutosta: ikäsidonnaista ja sukupolvittaista. Lyhyt infinitiivi on erityisesti nuorten puhekielelle tyypillinen piirre, jonka käyttö on sitä vähäisempää, mitä vanhemmista puhujista on kyse. Toisaalta jo aiemmilla kierroksilla haastatellut puhujat ovat säilyttäneet melko hyvin infinitiivivarianttinsa. Näin koko yhteisö muuttuu, kun muutos etenee sukupolvittain. Lyhyt infinitiivi on 2010-luvulla jo kaikkein yleisin infinitiivimuoto. Sitä käytetään sekä A-infinitiivin että MA-infinitiivin tehtävissä. Aiemmin on ounasteltu, että suomessa saattaisi olla meneillään tendenssi kohti yhtä yleisinfinitiiviä esimerkiksi indoeurooppalaisten kielten tapaan. Artikkelissa osoitetaan muutos tähän suuntaan, mutta kyse on kuitenkin osittaisesta produktiivisuudesta: dA-verbit (esim. saada) ja konsonanttivartaloiset verbit (esim. juosta) eivät vielä juuri esiinny lyhyinä infinitiiveinä. Näin lyhyen infinitiivin mahdollinen muutos yhdeksi yleisinfinitiiviksi kahden muun tilalle jää myöhempien tutkimusten arvioitavaksi, vaikka tässä artikkelissa luodaankin jo kattava katsaus infinitiivijärjestelmässä orastaviin muutoksiin.   Variation and change in the use of infinitives in Helsinki Finnish The article examines the two most frequent infinitives in Finnish – the lative of the A-infinitive (pelata) and illative of the MA-infinitive (pelaamaan). It also presents a contamination form of the two, termed the ‘shortened infinitive’ (pelaa). All three forms roughly mean ‘to play’. The analysis is based on the longitudinal corpus of the Finnish variety spoken in Helsinki. The corpus contains interviews recorded in the 1970s, 1990s and 2010s. The aim of the article is to examine variation and change in the use of these three different infinitive forms over a period of time in three different age groups. In addition, the article seeks to examine the underlying causes and patterns of such change. The article shows that change in the use of infinitives in Helsinki is both generational and an example of age-grading. The use of the shortened infinitive is typical of the youngest age group, whereas older speakers prefer other infinitive forms. Although there is slight idiolectic change (when focusing on the informants interviewed in the earlier rounds of the project), each subsequent generation uses the shortened infinitive more frequently than the preceding generation. This leads to change within the community over time. The shortened infinitive is the most frequent infinitive form in the 2010s. It is used to represent the functions both of the A-infinitive and the MA-infinitive. Some earlier studies have suggested that there may be a tendency towards using only one infinitive in Finnish, as is the case in many Indo-European languages. This study also indicates that such on-going change may eventually lead Finnish in this direction. However, this is only a case of partial productivity: some verb forms have not yet shortened in Helsinki at all. Thus, it must be left for future studies to evaluate whether the shortened infinitive will ever fully replace the two other infinitives. The article nevertheless presents a thorough overview of the incipient changes in the infinitive system.

This article examines Finnish lects spoken in Helsinki from the 1970s to the 2010s with a probabilistic model called Latent Dirichlet Allocation. The model searches for underlying components based on the linguistic features used in the interviews. Several coherent lects were discovered as components in the data, which counters the results of previous studies that report only weak covariation between features that are assumed to be present in the same lect. The speakers, however, are not categorical in their linguistic behavior and tend to use more than one lect in their speech. This implies that the lects should not be considered in parallel with seemingly uniform linguistic systems such as languages, but as partial systems that constitute a network.

Artikkeli tarkastelee syitä katomuotojen esiintymiselle yleiskielen hd-yhtymän asemassa (kaheksan) Helsingin puhekielen pitkittäiskorpuksessa. Mahdollisina syinä tarkastellaan esimerkiksi sanan frekvenssiä sekä muotoseikkoja, kuten hd-yhtymän sijoittumista vokaali- tai konsonanttivartaloon, ja merkitysseikkoja, kuten erisnimiä verrattuna muihin sanoihin. Menetelmällisesti tutkimuksessa hyödynnetään logistisen regression mallia sekä päätöspuuta. Artikkeli osoittaa, että voimakkaimmin kadon todennäköisyyteen Helsingin puhekielessä vaikuttaa sanan frekvenssi. Muotoseikoista kadon todennäköisyyteen vaikuttavat negatiivisesti hd-yhtymän esiintyminen konsonanttivartalossa, pitkän vokaalin, diftongin tai painottoman tavun jäljessä. Sanan kuuluminen erisnimiin on puolestaan merkitysseikoista keskeinen este kadon esiintymiselle. Frekvenssin vaikutus on kuitenkin kaikkein suurin: mikäli sana ei muoto- tai merkityssyistä olisi erityisen hyvin soveltuva katomuodoille, voi korkea frekvenssi silti kasvattaa kadon todennäköisyyttä. Vastaavasti sanoissa, joissa on hyvät edellytykset kadolle, voi matala frekvenssi pitää kadon laajuuden alhaisena.

Artikkeli soveltaa William Labovin kehittämää ja sosiolingvistisessä tutkimuksessa keskeiseksi noussutta muutosmalliteoriaa Helsingin puhekielen pitkittäiskorpukseen, joka koostuu haastatteluista 1970-, 1990- ja 2010-luvuilta. Artikkeli tutkii, muuttuvatko Helsingin puhekielen piirteet muutosmallien mukaisesti. Samalla tarkastellaan muutosmallien teorian taustaoletuksia ja ongelmakohtia. Tutkimus osoittaa, että Helsingin puhekielestä löytyy vähintään yksi yhteensopiva piirre kaikkiin muutosmalleihin. Osa malleista näyttää kuitenkin esiintyvän hyvin spesifeissä tilanteissa. Kaikkein yleisimmältä muutosmallilta vaikuttaa sukupolvittainen muutos, jota onkin pidetty tavallisena muutoksen tapana. Samalla havaitaan, että muutosmallien ja muutoksen vaiheen välillä näyttää olevan yhteys: esimerkiksi sukupolvittainen muutos vaikuttaa tavalliselta muutoksen tavalta tilanteissa, joissa piirre on yksinomaistumassa tai katoamassa käytöstä. Artikkeli osoittaa myös, että yksittäinen muutosmalli toteutuu harvoin yli kolmen aikapisteen. Kahden aikapisteen välillä yhdeltä muutosmallilta näyttänyt tendenssi saattaakin kolmannessa aikapisteessä pysähtyä, kääntyä tai harpata eteenpäin. Labovin alkuperäisen ajatuksen mukaan näennäisaikamenetelmä ei voi erottaa toisistaan muutosmalleja. Tämä tutkimus osoittaa, että myös kahden aikapisteen reaaliaikatutkimus on altis tulkintavirheille. Tutkimus tuottaa myös uutta tietoa Helsingin puhekielen nykyvariaatiosta. Muutosmallien teorian tarkastelun yhteydessä havaitaan esimerkiksi, että yleiskielen ts:n vastineeksi on Helsingin puhekielen aineistossa vakiintumassa astevaihtelu tt ~ t, ja että paikallissijojen loppuheitto näyttää tasaisen variaation piirteeltä, jossa ei ole meneillään muutosta.

Artikkeli tarkastelee yleiskielen hd-yhtymän (kahdeksan) esiintymiä Helsingin puhekielessä ja mallintaa katomuotojen (kaheksan) etenemistä reaaliajassa. Artikkelin aineistona käytetään osaa Helsingin puhekielen pitkittäiskorpuksesta, joka kattaa haastatteluja kolmesta eri aikapisteestä: 1970-, 1990- ja 2010-luvuilta. Artikkeli esittää kokonaiskuvan hd-yhtymän variaatiosta ja muutoksesta näiden kolmen aikapisteen välillä ja tarkastelee myös lekseemikohtaisia eroja. Katomuotojen oletetaan etenevän diffuusiomallin mukaisesti hitaasti muotoryhmästä toiseen. Artikkeli osoittaa, että katomuodot yleistyvät Helsingin puhekielessä haastattelukierrokselta toiselle. Valtaosa havaittavasta muutoksesta on peräisin muutamista keskeisistä lekseemeistä, mutta kato etenee myös uusiin lekseemeihin. Kadon etenemistä seurataan niin morfologisten muotoryhmien kuin yksittäisten lekseemien tasolla. Tilastollisina menetelminä hyödynnetään korrelaatiotestejä ja Wilcoxonin testejä. Tulokset osoittavat kadon etenevän Helsingin puhekielessä diffuusiomallin mukaisesti muotoryhmästä toiseen, mutta kato on kaikkein yleisintä hyvin yleisissä sanoissa. The advancement of /d/ deletion after /h/ in Helsinki Finnish The article examines the linguistic variable /hd/ (kahdeksan) in Helsinki Finnish and models the advancement of /d/ deletion in the variable (kaheksan) in real time. The article uses a subset of the longitudinal corpus of Finnish spoken in Helsinki, which includes recordings dating from three points in time: the 1970s, the 1990s and the 2010s. The article presents an overview of the variation and change in the variable between these three time points, and simultaneously examines differences between lexemes and lexeme groups. Deletion is assumed to follow a diffusion pattern, slowly advancing from one morphological group to another. The article shows that such deletion becomes more common over time. The observed change is mostly due to a few high-frequency lexemes, but deletion advances to new lexemes as well. The diffusion is followed both in morphological groups and in lexemes. Methodologically the study uses statistical correlation tests and Wilcoxon signed-rank tests. The results indicate that deletion advances according to the diffusion pattern in Helsinki Finnish even though deletion is most common in very frequent words.