Vernakulaarin monta tasoa

Abstract

Artikkeli tarkastelee suomenkielisen runouden ja kirjallistumisen historiaa vernakulaarin käsitteen kautta, keskiössään Matthias Salamniuksen vuonna 1690 ilmestynyt kalevalamittainen kristillinen eepos Ilo-Laulu Jesuxesta. Salamniuksen teos hyödyntää aineksia niin paikallisesta suullisesta traditiosta kuin kirjallisesta kosmopoliittisesta traditiosta, ja se analyysi osoittaa, miten monin tavoin kirjallistuminen, kansanomaistaminen, suullinen kulttuuri ja runokielten käytön historia kytkeytyvät toisiinsa. 
 Ilo-Laulu on kirjallinen runo, joka on laadittu suullisen runon mittaa ja poetiikkaa noudattaen. 2265-säkeinen teos on ensimmäinen laaja kirjoitettu kalevalamittainen kertova runo. Se asettuu suhteeseen niin paikallisen suullisen tradition kuin kirjallisen kosmopoliittisen tradition kanssa. Runon laji, Kristuksen elämästä, kärsimyksestä ja kuolemasta kertova eepos, kuuluu jälkimmäisen piiriin. Suullisen runon piirteitä hyödyntävä runomitta ja esitystapa puolestaan edustavat paikallista kansankielistä traditiota. Kalevalamittaa oli ennen Salamniusta hyödynnetty erilaisissa kirjallisissa hybridimuodoissa, mutta suullisenkaltaisen riimittömän mitan käyttö ei ollut yleistä. Ilo-Laulusta tuli pidetty teos sekä rahvaan että eliitin parissa.
 Pohdimme, minkälaisia näkymiä vernakulaarin käsite avaa runokielten käytön ja muokkaamiseen prosesseihin ja miten kirjallisuustieteen ja folkloristiikan vernakulaari haastavat ja täydentävät toisiaan. Tarkastelemme Ilo-Laulua suhteessa kirjallistumiseen ja kansankielisen kirjallisuuden luomiseen, Ilo-Laulun oppineita ja kansanomaisia vastaanottoja sekä runokielten rekisteriytymisprosesseja. Esitämme, että vernakulaari on toimiva käsite kuvattaessa sekä kansankielistymistä että kansanomaista suullista kulttuuria ja sen ilmaisutapoja. Tarkempi analyysi edellyttää kuitenkin hienojakoisempia määreitä, sillä yleisluonteinen kansankielisyyden, epävirallisen ja hierarkkisesti alisteisen yhdistelmä ei käytännössä erottele ilmiöitä riittävästi. Käsitteen etu kuitenkin on, että se tuo näkyviin runouden ja runomuotojen muutosten taustalla vaikuttavia kulttuurisia prosesseja, kuten kielten, väestöryhmien ja ilmaisutapojen hierarkioita ja näiden väliseen vuorovaikutukseen heijastuvia asetelmia.

Tukholma-kuva esimodernin ajan suullisessa perinteessä Suomessa, Karjalassa ja Inkerinmaalla

“…Omaehtoiseksikin tulkittavissa olevan vernakulaari-käsitteen avulla tutkijat ovat voineet tarkastella aikaisempaa kriittisemmin perinnetallenteita ja niiden keräämisen ja tulkitsemisen menetelmiä. Historiantutkijoiden tavoin folkloristit ovat kohdistaneet huomiotaan yhteiskunnan heterogeenisyyteen ja perinteentuottajien omaan toimijuuteen (Bastman, Kallio & Lehtonen 2020;Hämäläinen, Mikkola, Pikkanen & Stark 2020). Koska ihmismielellä on taipumus rationalisoida omaa ja toistenkin toimintaa jälkikäteisistä perspektiiveistä käsin, uudemmassa humanistisessa tutkimuksessa on esiin nostettu myös sattuman ja tilapäisen merkitys historialle ja kulttuurille (Lamberg, Piela & Snellman (toim.)…”