Helppotajuista arvokkuutta ja mandoliininsoittoa: suomalaisen keskimusiikin juurilla

Abstract

Artikkeli lähtee huomiosta, että 1900-luvun alun Suomessa oli laaja musiikin alue elitistyvän taidemusiikin (highbrow) ja tanssimusiikin (lowbrow) välissä. Tämä ’middle-music’ eli keskimusiikki koostui monista eri alalajeista, joiden tausta oli 1800-luvun helppotajuisessa konsertti- ja käyttömusiikissa: ravintoloiden orkesterimusiikissa, torvisoitossa, kotimusiikissa, kuorolaulussa ja jopa koululauluissa. Musiikillisesti keskimusiikin tyyli kiteytyi salonkiorkesterien sovituskäytännöissä ja ohjelmistossa, jota hallitsivat tunnelmakappaleet sekä fantasiat ja potpurit erilaisista näyttämöllisistä ja kansallisista aiheista. 1900-luvun alussa keskimusiikin keskeistä kasvualustaa olivat mykkäelokuvien säestysmusiikki sekä iltamien juhlamusiikki. Niiden ohessa tarjontaa monipuolistivat vernakulaaristen kielisoitinten (sitra, mandoliini, balalaikka, kitara) varaan rakentuvat orkesterit. Artikkelin toinen puoli koostuu laajasta ekskurssista. Sen aiheena on varieteemusiikin kotouttaminen osaksi arvostettua kansallista konsertti- ja iltamatoimintaa. Päähenkilönä on saksalainen muusikko ja musiikkikauppias Josef Binnemann (1865–1942). Hän toimi aktiivisesti Helsingissä 1890-luvulta alkaen sitran, mandoliinin ja kitaran soitonopettajana ja populaaristajana.

Sinfoniaorkesteri-instituution kotoistaminen Suomessa

“…Nämä kaikki "maun pilaajat" -kvartettilaulu, torvisoitto ja balalaikkaorkesteri -ovat esimerkkejä musiikista, joka mielenkiintoisella tavalla sijoittuu sekä esteettisesti että sosiaalisesti toisaalta "korkeamman" eli "varsinaisen" taidemusiikin ja toisaalta alempien yhteiskuntaluokkien suosiman "matalamman" musiikin väliin. Tutkimuksessa tästä musiikista on käytetty nimitystä "mesomusiikki" (Vega 1966), "middle music" (Edström 1992) ja "keskimusiikki" (Kurkela 2017). Kyse on musiikista, jonka esteettiset arvot ovat hyvin pitkälti samat kuin "varsinaisessa" taidemusiikissa, mutta ne tarjoillaan kuulijoille helpommin ymmärrettävässä ja viihteellisemmässä muodossa, sivistys-ja kansanvalistusaspektia unohtamatta (ks.…”